Ympäristökysymysten on oltava osa kaikkea koulutusta

Tämä blogi on kirjoitettu yhdessä kaupunginvaltuutettu Milka Hanhelan (vas.) kanssa. 

Suomen ensimmäinen ympäristökasvatuksen professuuri saatiin Tampereelle vasta kaksi vuotta sitten. Tämä kertoo siitä, kuinka hitaasti koulutusjärjestelmämme on reagoinut globaaliin kestävyyskriisiin. Suomalainen koulutusjärjestelmä on aina pystynyt olemaan osa yhteiskunnan uudistumista, ja nyt yhteiskuntaamme on uudistettava niin, että planeettamme kantokyky kestää. Tarvitsemme kriittistä ympäristötietoisuutta, kiertotalouteen perustuvia ratkaisuja ja kestävää kehitystä kaikilla yhteiskuntamme osa-alueilla. On siis selvää, että ympäristökysymysten käsittelyn tulee olla osa koulutusta varhaiskasvatuksesta aina kolmannelle asteelle. 

Peruskoulun ja lukion opetussuunnitelmissa kestävä kehitys näkyy jo vahvasti opetusta läpileikkaavana teemana, mutta siirryttäessä ammatillisen tai akateemisen koulutuksen puolelle ympäristökysymysten käsittely saattaa lakata kokonaan. Vaikka monella alalla kestävyysteemat ovat elimellinen osa opetusta, laahaavat toiset kaukana perässä. 

Suomessa on vielä 2020-luvulla mahdollista valmistua korkeakoulusta ilman, että on käsitellyt päivääkään oman osaamisalansa keskeisiä eettisiä kysymyksiä, ympäristö- ja kestävyysteemat mukaan lukien. Joillakin aloilla tällaiset kysymykset ovat valinnaisten kurssien tai opiskelijoiden oman harrastuneisuuden varassa. Valitettavasti tällöin opiskelijalle voi syntyä illuusio siitä, että hänen oma alansa on ympäristökysymysten käsittelyn yläpuolella, tai että hänellä työntekijänä ei ole vastuuta tai valtaa ympäristön suhteen. Tämä ei koskaan pidä paikkaansa; jokainen työelämään lähtevä korkeakoulutettu päätyy varmasti tilanteisiin, joissa hän tulee joko tietämättään tai tietoisesti tekemään ympäristön kannalta erittäin merkittäviä valintoja. Mikäli nämä valinnat typistetään pelkästään taloudellisiksi tai oikeudellisiksi kysymykseksi, kuten valitettavan usein käy, menetetään monta mahdollisuutta kokeilla kestävämpiä toimintatapoja.

Korkeakoulut ovat onneksi alkaneet liikahdella kohti muutosta: esimerkiksi Unifi ja Arene ovat julkaisseet teesinsä ja ohjelmansa siitä, miten korkeakoulujen tulisi edistää kestävää kehitystä.  Se, että korkeakoulut ovat tiedostaneet ekologisen kriisin, ei kuitenkaan vielä riitä. Muutoksen toteuttamiseksi tarvitaan tekoja ja rahaa.

Korkeakoulutus Suomessa on vielä suhteellisen autonomista, ja se tarkoittaa, että jokaisella yliopistolla ja ammattikorkeakoululla on vapaus ja vastuu päättää siitä, kuinka kestävän kehityksen teemat sisällytetään opetussuunnitelmiin. Korkeakoulujen resurssit ovat kuitenkin puutteelliset ja korkeakoulut ovat valtavan paineen alla. Opetus- ja kulttuuriministeriön on siksi annettava ekologiselle kriisille sen vaatima huomio ja korkeakouluille resursseja muutoksen toteuttamiseksi. Vastuun kantaminen jää vain juhlapuheisiin ilman kunnollista resurssointia.

Luontosuhteen luominen on vaikeaa maailmassa, jossa vieraannutaan työn tuotteista. Erilaisten valintojen ympäristövaikutukset jäävät helposti näkymättömiin, ellei niitä opeteta havaitsemaan. Ongelman ratkaisu on mielestämme selvä: tarvitsemme systeemisen muutoksen koulutukseen – erityisesti korkeakoulutukseen, sillä korkeakoulutetut päätyvät yhteiskunnassa usein tehtäviin, joissa heidän päätöksensä vaikuttavat valtavaan määrään ihmisiä. Kestävyysopintoja tulee tarjota myös kaikessa ammattiin tähtäävässä koulutuksessa, sillä toteuttava työ ei ole vapaa eettisestä vastuusta. Osaajien on aina ymmärrettävä tekemänsä työn vaikutukset ja pystyttävä näkemään vaihtoehtoja itsestäänselvinä pidetyille toimintatavoille, alasta riippumatta. 

Kun ekologinen kriisi huomioidaan koulutuksessa, pystymme kantamaan vastuumme sen ratkaisemisesta. Samalla Suomi pystyy tarjoamaan osaamista globaalisti ja olemaan kokoaan merkittävämpi toimija.